Hiilineutraalius vaatii vero-ohjausta ja tuotekehitystä

Antti Rinteen uusi hallitus on asettanut tavoitteeksi hiilineutraaliuden vuoteen 2035 mennessä. Tavoite on perusteltu, mikäli Suomi aikoo noudattaa kansainvälisen ilmastopaneelin IPCC:n suositusta rajoittaa maapallon keskilämpötilan nousu 1,5 asteeseen tämän vuosisadan loppuun mennessä. Käytännössä Rinteen hallitus tavoittelee fossiiliriippuvuuden korvaamista uusiutuvilla energiamuodoilla 15 vuoden määräajassa.

Tavoite on kolossaalinen, kun muistaa että suurin osa liikennejärjestelmästämme perustuu edelleen fossiilisille polttoaineille. Myös sähkön tuotannossa ja lämmityksessä fossiilisilla polttoaineilla ja turpeella on yhä tärkeä rooli.

Fossiilisten osuus kaikkien maiden energian kokonaiskulutuksesta on edelleen 80 prosentin luokkaa. Niiden korvaaminen uusiutuvilla muutamassa vuosikymmenessä on todennäköisesti suurin rakennemuutos, jonka tulemme kokemaan tällä vuosisadalla.

Rinteen hallitusohjelmassa asia sivuutetaan varsin niukkasanaisesti. Sen mukaan ”yhteiskunnan sähköistyminen ja energiajärjestelmien (sähkö, lämpö ja liikenne) kytkeytyminen toisiinsa edellyttää uusiutuvan sähköntuotannon merkittävää lisäämistä”. Se, miten tämä tapahtuu, jää epäselväksi.

Hallitusohjelma toki peräänkuuluttaa verotuksen uudistamista ”tukemaan kestävän kehityksen tavoitteita ja kestävää kuluttamista. Tavoitteena on, että ilmasto- ja ympäristövaikutukset näkyvät vahvemmin tuotteiden ja palveluiden hinnassa.” Lähtökohta on hyvä, mutta sen soveltaminen käytäntöön herättää voimakkaita intohimoja. Tästä saatiin esimakua viime keväänä, kun Sitra julkisti liikenteen sähköistämistä ja kestävän kehityksen verouudistusta koskevat raporttinsa.

Mikäli Rinteen hallitusohjelma aiotaan toteuttaa, monet kuluttajat ja yritykset joutuvat muuttamaan toimintatapojaan ilmastotavoitteiden saavuttamiseksi. Ranskan keltaliivien kuukausia kestäneet mielenosoitukset vahvistavat käsitystä, että sosiaalinen oikeudenmukaisuus kannattaa ottaa huomioon uudistuksia toteutettaessa.

Suurin kynnys liittyy fossiilisten energiamuotojen korvaamiseen. Mittakaavahaaste on häkellyttävä. Esimerkiksi Saksassa fossiilisten energiamuotojen ja ydinvoiman yhteenlaskettu osuus energian kokonaiskulutuksesta on yhä 86 prosenttia. Niiden korvaaminen uusiutuvilla edellyttäisi varovaisesti arvioiden satojen miljoonien aurinkopaneeleiden ja kymmenien tuhansien tuulivoimaloiden rakentamista.

Maailmanpankki on arvioinut, että energiamurroksessa tarvittavien metallien ja mineraalien kysyntä kymmenkertaistuu vuoteen 2050 mennessä. Se merkitsee myös maankäyttöön ja raaka-aineiden tuotantoon liittyvien jännitteiden kasvua kaikkialla maailmassa – eikä vähiten Suomessa, jossa kaivostoiminnalla on tärkeä rooli luonnonvarojen hyödyntämisessä.

Monet epäilevät energiantuotannon sähköistämisessä tarvittavien raaka-aineiden riittävyyttä. Niiden saatavuudesta huolestunut Saksan autoteollisuus miettii jo teknistä loikkaa seuraavaan liikennesukupolveen, kuten vetyteknologiaan perustuviin polttokennoihin.

Hiilineutraaliuden tavoite ei todennäköisesti onnistu ilman merkittäviä panostuksia tuotekehitykseen ja innovaatioihin. Vähähiilisyyttä ja resurssitehokkuutta edistävien innovaatioiden tukeminen ja niiden kehittäminen teolliseen mittakaavaan tulisi nostaa yhdeksi Rinteen hallituksen kärkihankkeista. Muussa tapauksessa on olemassa riski, että ero hallitusohjelman tavoitteiden ja käytännön toimenpiteiden välillä kasvaa liian suureksi.

Energiamurroksen yhteydessä tulisi samalla varmistaa, ettei hiilineutraaliuden tavoitteen toteutuksessa tarvittavien raaka-aineiden tuotannon haittavaikutuksia ulkoisteta kehittyviin maihin. Maapallon hyödykevirtojen kauppaa ohjaava London Metal Exchange onkin äskettäin ehdottanut, että OECD:n konfliktiraaka-aineiden (tina, tantaali ja volframi) jäljitettävyyttä (englanniksi traceability) koskevat suositukset laajennetaan kaikkiin metalleihin. Suomi pitkälle kehittyneenä maana voisi ottaa tästä kopin ja viedä asiaa eteenpäin EU:n puheenjohtajakaudella osana yritysvastuun kehittämistä koskevia tavoitteita.

Eero Yrjö-Koskinen

Kirjoittaja on Kestävän kaivostoiminnan verkoston pääsihteeri ja Keskuskauppakamarin vastuullisuusasiantuntija. Kirjoitus julkaistiin Kauppalehden mielipidesivuilla 4.7.2019.